Rankkoja reissuja

Mamin kesäloman viimeinen viikko hurahti ohi vauhdilla, eivätkä Emma ja Haru osanneet aluksi aavistaa, että rutiiniksi muodostunut kesähelteissä temmeltäminen vaihtuisi kohta tyystin. Sitä ennen Mami halusi tehdä yhdessä sitä sun tätä spessua ja suurimmalta osalta reissuista kamera jätettiin kotiin, jotta kolmikko pääsi keskittymään ihan vain toisiinsa, ja toisinaan kädet eivät yksinkertaisesti enää riittäneet kameralle.

Ensin lähdimme pitkälle päiväretkelle metsään ja rannalle. Emma rakastaa reppureissuja ja Harulla ei ollut mitään mukistavaa jo tutuiksi käyneissä maastoissa maittavine eväineen (myös pensaiden mustikat, mansikat ja vadelmat kuuluvat tähän kategoriaan, eikä lapsia meinaa saada marjastamasta eteenpäin millään).

Haru jaksaa reippailla jopa näillä helteillä ulkona pari tuntia, suunnilleen yhtä kauan kuin Emmakin. Mutta kyllä sen huomaa kotiin palatessa, että metsässä on menty. Poika on ottanut tavakseen nukkua pienimmissä koloissa, joita löytää. Turvapaikkoja löytyy sängy alta, kuivuvan pyykin alta, kirstun ja seinän välisestä raosta, sohvapöydän alta (tai sen hyllyltä), mutta tällä kertaa herra auringonpaiste ei päässyt eteistä pidemmälle vaan kaivautui Emman prinsessatuolin alle, eikä jaksanut edes innostua syömään sisaren repussa riippuvaa muumia, vaikka oli sitä hamunnut koko aamupäivän.

Mami on pyrkinyt pitämään jonkinlaista tasapainoa pikkuisen rasituksessa ja niinpä aina yhden rankan päivän jälkeen on tullut yksinolon harjoittelua. Metsäretkeilyä seuraavana päivänä ihmiset karkasivat moneksi tunniksi korkeasaareen ja Haru jäi yksin kotiin - tuhottua tavaraa ei löytynyt kotiin palatessa ollenkaan ja sisko sai nauttia Enonsa seurasta ja vaihteeksi muista elukoista.

Lepoilupäivää seurasi sitten reissu Suomenlinnaan. Eli ensin bussilla Helsingin keskustaan, siitä kävellen kaupungin hälinässä rantaan (täpötäyden torin läpi), siitä laivalla Suokkiin ja sitten vielä kävellen saaren toiselle puolelle uimarannan tuntumaan. Kaikki tämä 30 asteen helteessä. Matka oli aikamoinen koettelemus pikkumiehelle, jolle tuli roppakaupalla uusia asioita kertaheitolla. Heittämällä mentiin myös heti mereen, kunhan Mami vain löysi ensimmäisen (kivisen ja hanhia kuhisevan) rannanpätkän, jossa uittaa kuumissaan olevaa koiruutta.

Haru on saanut aika vapaasti mennä veteen jos haluaa, pakottamatta. Mutta Mami alkoi olla jo sydän syrjällään, että saako poika lämpöhalvauksen bussi-kaupunki-laiva rasituksesta ja niinpä pakkouittoon päädyttiin. Karvakuono kampesi itsensä kiviselle rannalle helposti, ravisteli kerran ja lähti sitten onnellisena kirmaamaan pitkin nurmikkoa. Toivoa saattaa, että traumoilta siis vältyttiin :)
















Vietimme aikaamme varjossa mahdollisimman paljon, jotta kaikilla olisi ollut vähän siedettävämpi olo. Koska koiraa ei saa viedä hiekkarannalle Suokissa, vuorotteli Pami-kummi Harun ja Emman kanssa, jotta myös pikkuneiti pääsi uimaan - tyttöä Mami ei sentään heittänyt hanhien sekaan. Yhdessä lapset jahtasivat perhosia ja keräsivät kaikki maailman roskat sekä yökötykset mitä nurmelta löysivät.

Paluumatka olikin sitten tuntien helteessä oleskelun jälkeen astetta rankempi kokemus. Mami päätyi lopulta laittamaan koiran rattaisiin istumaan (vastaantulijoilla oli naurussa pitelemistä) ja Emma kipitti kädestä pitäen puolet matkasta itse. Kun myös tytön puhti loppui molemmat istuivat rattaissa, pentu siskonsa sylissä ja aiheuttivat niin paljon "aaaawww ihania" reaktioita vastaantulijoissa, että tilanne oli jo melkein naurettava. Unet ja ruoka maistuivat molemmille illalla.

Haru sai taas lepuutella yhden päivän kun Emman seuraksi saatiin puoli vuotta nuorempi leikkitoveri Vanessa, jonka kanssa lähdimme puistoon. Pikkumies olisi hurjasti halunnut Vanessa-neidin syliin ja osoitti taas kerran kuinka hurjasti pitää lapsista. Harulla tuntuu olevan sellainen käsitys, että lapsista saa paljon parempia leikkitovereita, ja hän olisi heti valmis jokaisen lapsen juoksupariksi. Mukaan ulos ei kuitenkaan herra päässyt vaan kotiin piti jäädä rauhoittumaan.

Mamin viimeinen lomaviikko kääntyi lopuilleen ja Emma lähtikin sitten tämän kunniaksi isänsä luokse, jatkamaan omaa lomaansa vielä viikoksi. Niinpä Haru jäi yksin Mamin kanssa ensimmäistä kertaa sitten uuteen perheeseensä tulon. Kaksistaan olisi varmasti ollut pojalla tylsää, mutta emäntä päätti viedä vauvansa jälleen uudelle rankalle reissulle - lähdimme lauantaina ropeconiin. Suuntasimme Espooseen bussilla, keskustan kautta yhdellä vaihdolla. Tällä kertaa bussiin nouseminen ei niin kamalasti enää hirvittänyt ja vinkuminenkin lakkasi huomattavasti nopeammin. Tuttu juttu.

Kun pääsimme tunnin reissaamisen päälle vihdoin, taas 30 asteen helteessä, roolipelaajien (ja muiden harrastajien) kokoontumiseen, avarrettiin pentusen maailmankuvaa taas kertaheitolla. Oli haltioita, linnanneitoja, ninjoja, nörttejä, prinsessoja, predatoreja, kaapuja, kilttejä ja ennen kaikkea - aseita! Ihmiset tekivät, näyttivät ja käyttäytyivät aivan eri tavalla kuin normaalisti. Yksi asia heillä kaikilla kuitenkin tuntui olevan yhteistä. Kun Haru käveli kohdalle kuului kova huudahdus: "katso, ihana!" Sylejä, jotka halusivat pitää pikkumiestä ja käsiä, jotka halusivat rapsuttaa sekä silittää oli yllättäen kymmeniä, ja aina vain lisää.


Olisi luullut tämän kaiken pelottavan karvakuonoa, mutta auringonpaiste juoksi ja loikki jokaisen myötätuntoa osoittavan luokse onnesta soikeana, olipa heillä asu mikä tahansa. Muutaman kerran Mami yritti saada pojan rauhallisempaan paikkaan nukkumaan, mutta aina jokin hurjan kiinnostava - taistelunäytös, tanssiaiset, grillimakkara tms - herätti levosta. Niinpä asvalttien hehkuessa tulikuumina ja neljän vesipullon tyhjennyttyä koiran kurkusta alas sekä vatsan ja jalkojen vilvokkeiksi, Mami päätti pätkäistä päivän suunniteltua lyhyemmäksi ja hyvästeli Anna-kummin, jonka lempeässä seurassa olimme saaneet viihtyä.

Kotimatka busseilla meni Harulla uinaillessa ja kotonakin otettiin taas rauhallisesti, myös seuraava päivä. Sen jälkeen Mamin loma loppui ja oli aika palata työn puurtamiseen. Arkeen ei kuitenkaan hypätty heti maanantaina, vaan Mami pakkasi koiran mukaansa aamulla ja vei valkotassun mukanaan toimistolle. Tällä kertaa koettiin autokyyti, ja se stressasi enemmän kuin bussi, ja olihan se vasta toinen kerta tämän sortin nelipyöräisessä sitten muuttoreissu uuteen kotiin. Myöskään toimisto ei ollut ihan helppo nakki. Hissi ei ollut mitään uutta, sellaista käytetään joka päivä. Kokolattiamatot sen sijaan olivat kiehtovia ja taas vastaan tuli tusinoittain ihmisiä huulillaan sama lause "voi miten ihana!"

Jälleen kerran Harun reaktio oli sama, voi miten kivaa kun on ihmisiä! Ihan uusia haisteltaviksi ja maisteltaviksi. Oli monta kerrosta toimistoväkeä, eri osastoja ja aina yhtä paljon "ihanaa". Stressi purkaantui ehkä jonkin verran näykkimisenä - ei ensikontaktissa, vaan vasta jos joku jäi leikkimään vähän pidemmäksi aikaa. Sitten naskalait narskuttivat. Jossain vaiheessa Mamin työmoraalikin vei voiton ja oli ihan istuttava paikalle tekemään hommia. Se taisi kuitenkin tulla monen tunnin tutustumisen jälkeen siunattuna lepotaukona pikkumiehelle. Paikaksi valikoitui se pienin soppi, johon vain pääsi tunkeutumaan - eli kaappiin.

Lounastauolla Mami koki paremmaksi viedä uuvahtaneen tutustujan ilmastoidusta toimistosta takaisin hiostavaan huusholliin. Tällä kertaa ei jouduttu takapenkille, vaan eteen jalkotilaan ja siellä turvassa Mamin jaloissa ei päässyt vinkaisuakaan, vaan kurkittiin välillä ylös uteliaana tai maattiin kerällä matolla. Autokin oli jo sitten tuttu juttu. Kotiin poika jäi tyytyväisenä ja kallisti vain päätään ovella kun emäntä karkasi takaisin töihin.

Tänään onkin sitten ollut Harun ensimmäinen päivä arkea, sitä tulevaa, tylsää 5/7, 8/24 kun Mami naputtelee sormet sauhuten toimistolla ja koira odottaa kotona. Kotoa lähtiessä ja sinne tullessa asunnosta ei kuulu pihaustakaan. Jos eroahdistusta ulvotaan, siitä ei ainakaan ole todisteita. Sisään astellessa vastassa pomppii pieni pojan rimpula, hiljaa ja onnellisena. Mitään ei ole tuhottu, lelut ovat kyllä levällään ja pari vahinkoa on tullut, mutta se oli odotettavissakin. Nähtäväksi jää, kuinka karvapallo pidemmällä aikavälillä reagoi uuteen elämänjärjestykseen, mutta ainakin nyt kaikki näyttää oikein lupaavalta.

Poika osaa muuten jo istu sekä seiso komennot, joita on harjoiteltu nameilla, hän tulee luokse nimellä tai tänne komennolla, pysyy hievahtamatta paikallan kuullessaan paikka kun hihnaa irrotetaan, ehkä nouda sekä irti eivät ole vielä oikein uponneet, mutta lelut tulevat mukana ja joskus niistä päästetään irtikin. Kulkuneuvot, ihmiset ja reissaaminen on tehty tutuksi, joten nyt odotellaan vain seuraavaa etappia, rokotuksia ja sitä myötä muihin koiriin sosiaalistamista!

Toinen viikko

Salamavalo on välkkynyt viikon aikana reilu kolmisensataa kertaa, joten tämän kerran päivitys on kuvapainotteinen. Säiden helliessä suurin osa aktiviteeteistämme on tapahtunut ulkosella ja lapsoset ovat nauttineet toistensa seurasta. Olemme jatkaneet lammen rannassa vierailua ja siellä on tullut totuteltua veden lisäksi muihin luontokappaleisiin.

Uintireissut tuntuvat käyvän kovin rankoiksi pikkupennulle, jolla on niin raskas työ vahtia vesipeto siskoaan. Niinpä pulikointimatkoja ei tehdä joka kerta vaan toisinaan matka suuntaan metsän siimekseen vähän erilaiselle seikkailulle.

Erään kerran kun meidän piti vain mennä heittelemään kiviä rannalle, syöksyivät kuitenkin molemmat vintiöt (kenties helteen ajamina) suoraan jorpakkoon riehumaan. Räpiköintiin osallistui myös poikkeuksellisesti Haru-san ja niinpä me kaikki kolme olimme lopulta ravassa varpaista vatsanaluseen asti. Siitä huolimatta lapset eivät arvostaneet kotona määrättyä kylpyä...

Karvainen kaveri on osoittautunut varsinaiseksi ahmatiksi, joka ryöstää ruokapöydästä, jos vain pystyy, nappaa kädestä, jos vain ehtii ja herkeämättä vaanii sisartaan Emmaa, mikäli tämä on aterioimassa. Takapirun virka-aikoja täytynee rajoittaa jatkossa.

Elättelin toiveita, että Haru olisi päässyt yli uintirajoitteistaan vapaaehtoisen loiskimisen jälkeen, mutta ehkäpä kuranpuhdistuskylpy sai herran toisiin mietteisiin. Joka tapauksessa viime aamuna lätäkkö ei jälleen kelvannut ja pikkumies pysytteli lähes poistumatta pyyhkeen päällä "turvassa". Vain lelu sai edes lähestymään vettä.

Melkein joka päivä käymme kiipeilemässä kallioilla. Haru loikkii pelottomana, välillä Mamin mielestä vailla itsesuojeluvaistoa, ties millaisilta lohkareilta alas. Tasapaino ja motoriikka tuntuu kuitenkin kehittyvän vauhdilla - ja silloin kun ne eivät pelitä poika on varsinainen taituri kuperkeikoissa. Kallioretket, tai Emman sanojen mukaan "vuorikiipeily", päätyvät monesti siihen, että kaikki kolme leikkivät omilla leluillaan yhdessä aurongossa. Tai sitten syömme kolmen kimppaan kaksi jäätelöä.

Haru on myös päässyt hiljalleen eroon tarpeestaan kulkea kiinni kintereissä. Poika osaa jo ottaa vähän rennommin, nukkua toisessa huoneessa kun Emma ja Mami viihtyvät keskenään hääräillen jotain muuta. Useampi päiväuni tuleekin tarpeeseen, jotta jaksaa viuhua mukana menossa. Joka päivä ihmiset kuitenkin poistuvat joksikin aikaa talosta, ja Haru on päässyt opettelemaan yksin oloa. Vasta useampi tunti on saanut aikaan minkäänlaista tuhoamisvimmaa. Puolen tunnin kauppareissu sujuu ilmeisesti ihan vain nukkuen. Ja suurimman osan ajasta karvainen veli on kaikessa mukana, mitä karvaton sisko puuhailee.

Ensimmäinen viikko

Saapuessaan uuteen kotiin Haru pääsi aloittamaan kotiin tutustumisen kahdestaan Mamin kanssa, sillä Emma-sisko oli isällään viikonloppua viettämässä. Tai no, emme me oikeastaan kahdestaan olleet, sillä joka päivä saimme vieraita, jotka halusivat ehdottomasti tavata pienen karvapalleron. Seurustelun sentään rajoitin "yksi rillumarei päivässä" periaatteelle, jottei uusia naamoja tulisi aivan liikaa kertaheitolla. Ja Haru otti uudet tuttavat vastaan heittäytymällä selälleen, häntä viuhuen ja tassut ilmaa polkien.

Vierailijoista huolimatta Mami sai yllätyksekseen huomata, että pikkuherra omi heti yhden tietyn sylin lempipaikakseen. Jokunen tovi tulikin vietettyä jalat ristissä lattialla istuskellen, ruttukuono siinä jalkojen välissä turvaa ja huomiota hakien. Ehkä se on vain kuvitelmaa, tai sitten leimautuminen tapahtui ensikontaktista, sillä Haru on myös omaksunut monille ausseille ominaisen "varjona olemisen" jalon taidon, seuraten huoneesta toiseen kintereillä, vaikka olisi kuinka väsynyt. Tapa on hellyyttävä, mutta aiheuttaa kyllä pienoisia loikkia, kompurointeja ja refleksien koettelua kun Mami yrittää välteää valkoisten tassujen alle jäämistä.

Kolmantena päivänä Emma tuli kotiin ja siitä olemme aloittaneet yhteiselon harjoittelun. Alku oli hippasen kivikkoista, kun teräväkyntinen tulokas loikki innosta soikeana vajaa kolmivuotiasta vasten, yritti kiskoa hiuksista ja haukkua komensi jos ei saanut mitä halusi. Emma ei myöskään ollut aivan valmis jakamaan valokeilaansa äidin silmäteränä. Suunnilleen kolmessa päivässä sisar ja veli kuitenkin tulivat jo sinuiksi keskenään. Ja tarpeen tullen Emma on oppinut pakenemaan sohvalle pakoon, sillä sinne Haru ei vielä omin voimin pääse.

Mamille selkeästi haastavinta on ollut yöt. Ensimmäinen yö oli pennulle arvatenkin rankka kokemus. Itkemistä ja oman paikan etsimistä oli paljon. Se, että sänkyyn ei päässyt Mamin syliin, stressasi pientä kovasti ja yksin lattialla (tai omassa sängyssä oleminen) ei millään jaksanut innostaa. Ensimmäisen yön unisaldo oli n. 4 tuntia ainakin Mamille. Seuraava yö oli +1h parempi ja siitä eteenpäin itkut illalla jäivät. Koiranpeti kelpaa nyt oikein hyvin ja Haru tuntee olonsa siellä turvalliseksi, kaikkine aarteineen. Harmillisesti herääminen tapahtuu jo 05-06 välillä, joten Mamin on paras mennä aikaisin nukkumaan, sillä herra osaa kyllä vaatia huomion kuin kukko kanalan katolla auringon noustessa,

Emma on tosiaan ottanut tavakseen paeta Harua jonnekin ylös, jos naskalihampaat käyvät liian innokkaiksi. Onneksi näykkiminen ei ole mikään ongelma, ja ilmenee vain silloin kun koiralle tulee nälkä. Ruttukuono on osoittautunut aika helpoksi lukea. Näykkiminen = nälkä, äkäisyys = väsy, levottomuus = hätä ja niin edespäin. Suurimman osan aikaa poika on iloinen, reipas, yllättävänkin lempeä ja rauhallinenkin. Samaa ei voi aina sanoa Emmasta, joka pistää välillä tuulemaan sellaisella tahdilla, että Harulla on perässä pysymistä.

Ulkomaailma pelotti ensin Harua. Ensimmäisenä ja toisena päivänä pelkästään piha sai pennun vinkumaan ja liimautumaan jalkaan. Pikkuhiljaa rohkeus kasvoi ja Emma-siskon juoksennellessa etunenässä tuntuu pikkuveljen rohkeus kasvavan entisestään. Nyt kaikki lähialueet on jo tuttua kauraa eivätkä aiheuta mitään stressiä. Poika pomppii kallioilla pelottomana ja vipeltää heinikossa kuin tuulispää. Niinpä suuntasimme avartamaan maailmaa vielä enemmän ja retkeilimme läheisen lammen rannalle.

Jos ulkoilun kanssa Haru onkin jo muuten peloton, niin vesi oli juttu ihan erikseen. Pikkuherra yrittää tunkea väkisin mukaan suihkuun eikä pelkää työntää päätään suoraan hanan alle, joten elättelin toiveita hyvästä ensituntumasta lammellakin. No, pää edellä se pentu lampeenkin juoksi, ja teki yhtä vauhdilla täyskäännöksen. Uppoaminen taisi tulla vähän shokkina ja vesi joutui siitä edespäin banniin. Haru oli myös kovin huolissaan siskonsa selviämisestä. Vesipeto mennä loiski rannassa ja Mamikin kahlaili välillä mukana, mikä aiheutti kovaa protestointia rantavahdissa. Poika taisi tuomita koko touhun turhan vaaralliseksi kenenkään hyväksi...

Tässä blogia kirjoittaessa Emma juoksee kirkuen ympäri asuntoa ja Haru tassuttaa perässä korvat höröttäen. Lapset vaikuttavat varsin tyytyväisiltä toisiinsa ja saattaa olla, että heistä muodostuu vielä aikamoinen parivaljakko, ankkuri ja peräsin. Mutta nyt on iltaruoan ja iltaulkoilun aika, joten ensi kertaan ja näihin tunnelmiin.