Rankkoja reissuja

Mamin kesäloman viimeinen viikko hurahti ohi vauhdilla, eivätkä Emma ja Haru osanneet aluksi aavistaa, että rutiiniksi muodostunut kesähelteissä temmeltäminen vaihtuisi kohta tyystin. Sitä ennen Mami halusi tehdä yhdessä sitä sun tätä spessua ja suurimmalta osalta reissuista kamera jätettiin kotiin, jotta kolmikko pääsi keskittymään ihan vain toisiinsa, ja toisinaan kädet eivät yksinkertaisesti enää riittäneet kameralle.

Ensin lähdimme pitkälle päiväretkelle metsään ja rannalle. Emma rakastaa reppureissuja ja Harulla ei ollut mitään mukistavaa jo tutuiksi käyneissä maastoissa maittavine eväineen (myös pensaiden mustikat, mansikat ja vadelmat kuuluvat tähän kategoriaan, eikä lapsia meinaa saada marjastamasta eteenpäin millään).

Haru jaksaa reippailla jopa näillä helteillä ulkona pari tuntia, suunnilleen yhtä kauan kuin Emmakin. Mutta kyllä sen huomaa kotiin palatessa, että metsässä on menty. Poika on ottanut tavakseen nukkua pienimmissä koloissa, joita löytää. Turvapaikkoja löytyy sängy alta, kuivuvan pyykin alta, kirstun ja seinän välisestä raosta, sohvapöydän alta (tai sen hyllyltä), mutta tällä kertaa herra auringonpaiste ei päässyt eteistä pidemmälle vaan kaivautui Emman prinsessatuolin alle, eikä jaksanut edes innostua syömään sisaren repussa riippuvaa muumia, vaikka oli sitä hamunnut koko aamupäivän.

Mami on pyrkinyt pitämään jonkinlaista tasapainoa pikkuisen rasituksessa ja niinpä aina yhden rankan päivän jälkeen on tullut yksinolon harjoittelua. Metsäretkeilyä seuraavana päivänä ihmiset karkasivat moneksi tunniksi korkeasaareen ja Haru jäi yksin kotiin - tuhottua tavaraa ei löytynyt kotiin palatessa ollenkaan ja sisko sai nauttia Enonsa seurasta ja vaihteeksi muista elukoista.

Lepoilupäivää seurasi sitten reissu Suomenlinnaan. Eli ensin bussilla Helsingin keskustaan, siitä kävellen kaupungin hälinässä rantaan (täpötäyden torin läpi), siitä laivalla Suokkiin ja sitten vielä kävellen saaren toiselle puolelle uimarannan tuntumaan. Kaikki tämä 30 asteen helteessä. Matka oli aikamoinen koettelemus pikkumiehelle, jolle tuli roppakaupalla uusia asioita kertaheitolla. Heittämällä mentiin myös heti mereen, kunhan Mami vain löysi ensimmäisen (kivisen ja hanhia kuhisevan) rannanpätkän, jossa uittaa kuumissaan olevaa koiruutta.

Haru on saanut aika vapaasti mennä veteen jos haluaa, pakottamatta. Mutta Mami alkoi olla jo sydän syrjällään, että saako poika lämpöhalvauksen bussi-kaupunki-laiva rasituksesta ja niinpä pakkouittoon päädyttiin. Karvakuono kampesi itsensä kiviselle rannalle helposti, ravisteli kerran ja lähti sitten onnellisena kirmaamaan pitkin nurmikkoa. Toivoa saattaa, että traumoilta siis vältyttiin :)
















Vietimme aikaamme varjossa mahdollisimman paljon, jotta kaikilla olisi ollut vähän siedettävämpi olo. Koska koiraa ei saa viedä hiekkarannalle Suokissa, vuorotteli Pami-kummi Harun ja Emman kanssa, jotta myös pikkuneiti pääsi uimaan - tyttöä Mami ei sentään heittänyt hanhien sekaan. Yhdessä lapset jahtasivat perhosia ja keräsivät kaikki maailman roskat sekä yökötykset mitä nurmelta löysivät.

Paluumatka olikin sitten tuntien helteessä oleskelun jälkeen astetta rankempi kokemus. Mami päätyi lopulta laittamaan koiran rattaisiin istumaan (vastaantulijoilla oli naurussa pitelemistä) ja Emma kipitti kädestä pitäen puolet matkasta itse. Kun myös tytön puhti loppui molemmat istuivat rattaissa, pentu siskonsa sylissä ja aiheuttivat niin paljon "aaaawww ihania" reaktioita vastaantulijoissa, että tilanne oli jo melkein naurettava. Unet ja ruoka maistuivat molemmille illalla.

Haru sai taas lepuutella yhden päivän kun Emman seuraksi saatiin puoli vuotta nuorempi leikkitoveri Vanessa, jonka kanssa lähdimme puistoon. Pikkumies olisi hurjasti halunnut Vanessa-neidin syliin ja osoitti taas kerran kuinka hurjasti pitää lapsista. Harulla tuntuu olevan sellainen käsitys, että lapsista saa paljon parempia leikkitovereita, ja hän olisi heti valmis jokaisen lapsen juoksupariksi. Mukaan ulos ei kuitenkaan herra päässyt vaan kotiin piti jäädä rauhoittumaan.

Mamin viimeinen lomaviikko kääntyi lopuilleen ja Emma lähtikin sitten tämän kunniaksi isänsä luokse, jatkamaan omaa lomaansa vielä viikoksi. Niinpä Haru jäi yksin Mamin kanssa ensimmäistä kertaa sitten uuteen perheeseensä tulon. Kaksistaan olisi varmasti ollut pojalla tylsää, mutta emäntä päätti viedä vauvansa jälleen uudelle rankalle reissulle - lähdimme lauantaina ropeconiin. Suuntasimme Espooseen bussilla, keskustan kautta yhdellä vaihdolla. Tällä kertaa bussiin nouseminen ei niin kamalasti enää hirvittänyt ja vinkuminenkin lakkasi huomattavasti nopeammin. Tuttu juttu.

Kun pääsimme tunnin reissaamisen päälle vihdoin, taas 30 asteen helteessä, roolipelaajien (ja muiden harrastajien) kokoontumiseen, avarrettiin pentusen maailmankuvaa taas kertaheitolla. Oli haltioita, linnanneitoja, ninjoja, nörttejä, prinsessoja, predatoreja, kaapuja, kilttejä ja ennen kaikkea - aseita! Ihmiset tekivät, näyttivät ja käyttäytyivät aivan eri tavalla kuin normaalisti. Yksi asia heillä kaikilla kuitenkin tuntui olevan yhteistä. Kun Haru käveli kohdalle kuului kova huudahdus: "katso, ihana!" Sylejä, jotka halusivat pitää pikkumiestä ja käsiä, jotka halusivat rapsuttaa sekä silittää oli yllättäen kymmeniä, ja aina vain lisää.


Olisi luullut tämän kaiken pelottavan karvakuonoa, mutta auringonpaiste juoksi ja loikki jokaisen myötätuntoa osoittavan luokse onnesta soikeana, olipa heillä asu mikä tahansa. Muutaman kerran Mami yritti saada pojan rauhallisempaan paikkaan nukkumaan, mutta aina jokin hurjan kiinnostava - taistelunäytös, tanssiaiset, grillimakkara tms - herätti levosta. Niinpä asvalttien hehkuessa tulikuumina ja neljän vesipullon tyhjennyttyä koiran kurkusta alas sekä vatsan ja jalkojen vilvokkeiksi, Mami päätti pätkäistä päivän suunniteltua lyhyemmäksi ja hyvästeli Anna-kummin, jonka lempeässä seurassa olimme saaneet viihtyä.

Kotimatka busseilla meni Harulla uinaillessa ja kotonakin otettiin taas rauhallisesti, myös seuraava päivä. Sen jälkeen Mamin loma loppui ja oli aika palata työn puurtamiseen. Arkeen ei kuitenkaan hypätty heti maanantaina, vaan Mami pakkasi koiran mukaansa aamulla ja vei valkotassun mukanaan toimistolle. Tällä kertaa koettiin autokyyti, ja se stressasi enemmän kuin bussi, ja olihan se vasta toinen kerta tämän sortin nelipyöräisessä sitten muuttoreissu uuteen kotiin. Myöskään toimisto ei ollut ihan helppo nakki. Hissi ei ollut mitään uutta, sellaista käytetään joka päivä. Kokolattiamatot sen sijaan olivat kiehtovia ja taas vastaan tuli tusinoittain ihmisiä huulillaan sama lause "voi miten ihana!"

Jälleen kerran Harun reaktio oli sama, voi miten kivaa kun on ihmisiä! Ihan uusia haisteltaviksi ja maisteltaviksi. Oli monta kerrosta toimistoväkeä, eri osastoja ja aina yhtä paljon "ihanaa". Stressi purkaantui ehkä jonkin verran näykkimisenä - ei ensikontaktissa, vaan vasta jos joku jäi leikkimään vähän pidemmäksi aikaa. Sitten naskalait narskuttivat. Jossain vaiheessa Mamin työmoraalikin vei voiton ja oli ihan istuttava paikalle tekemään hommia. Se taisi kuitenkin tulla monen tunnin tutustumisen jälkeen siunattuna lepotaukona pikkumiehelle. Paikaksi valikoitui se pienin soppi, johon vain pääsi tunkeutumaan - eli kaappiin.

Lounastauolla Mami koki paremmaksi viedä uuvahtaneen tutustujan ilmastoidusta toimistosta takaisin hiostavaan huusholliin. Tällä kertaa ei jouduttu takapenkille, vaan eteen jalkotilaan ja siellä turvassa Mamin jaloissa ei päässyt vinkaisuakaan, vaan kurkittiin välillä ylös uteliaana tai maattiin kerällä matolla. Autokin oli jo sitten tuttu juttu. Kotiin poika jäi tyytyväisenä ja kallisti vain päätään ovella kun emäntä karkasi takaisin töihin.

Tänään onkin sitten ollut Harun ensimmäinen päivä arkea, sitä tulevaa, tylsää 5/7, 8/24 kun Mami naputtelee sormet sauhuten toimistolla ja koira odottaa kotona. Kotoa lähtiessä ja sinne tullessa asunnosta ei kuulu pihaustakaan. Jos eroahdistusta ulvotaan, siitä ei ainakaan ole todisteita. Sisään astellessa vastassa pomppii pieni pojan rimpula, hiljaa ja onnellisena. Mitään ei ole tuhottu, lelut ovat kyllä levällään ja pari vahinkoa on tullut, mutta se oli odotettavissakin. Nähtäväksi jää, kuinka karvapallo pidemmällä aikavälillä reagoi uuteen elämänjärjestykseen, mutta ainakin nyt kaikki näyttää oikein lupaavalta.

Poika osaa muuten jo istu sekä seiso komennot, joita on harjoiteltu nameilla, hän tulee luokse nimellä tai tänne komennolla, pysyy hievahtamatta paikallan kuullessaan paikka kun hihnaa irrotetaan, ehkä nouda sekä irti eivät ole vielä oikein uponneet, mutta lelut tulevat mukana ja joskus niistä päästetään irtikin. Kulkuneuvot, ihmiset ja reissaaminen on tehty tutuksi, joten nyt odotellaan vain seuraavaa etappia, rokotuksia ja sitä myötä muihin koiriin sosiaalistamista!